Näin joulukuun loppupuolella tuntuu tarpeelliselta pysähtyä pohtimaan kulunutta vuotta, sen tärkeimpiä hetkiä ja uusia opittuja asioita. Ensimmäinen vuosi peruskoulun opinto-ohjaajana on puolessa välissä ja lisäksi mukaan on mahtunut myös arvokkaita, koulumaailman ulkopuolelle sijoittuvia ohjaustilanteita. On mielenkiintoista huomata, kuinka määrällisesti lyhyenkin ajan sisällä voi kerryttää itselleen niin ammatillisessa kuin inhimillisessäkin mielessä tärkeitä kokemuksia. Haluan kertoa tässä omasta, vuoden merkittävimmästä ohjaus/oppimis -kokemuksestani, joka sijoittuu maahanmuuttajanuorten parissa tehtyyn työhön.
Kesällä olin ensimmäistä kertaa töissä maahanmuuttajanuorille suunnatulla leirillä opinto-ohjaajana. Tiesin jo etukäteen suurimman osan leiriläisistä olevan Suomeen yksin tulleita nuoria, joiden taustat olivat kirjavat ja osalla turvapaikkaprosessit edelleen kesken. Oletin, että itselläni on kohtuullisen kattava kuva Suomeen vasta saapuneiden maahanmuuttajanuorten kokonaistilanteesta sekä luonnollisesti siitä, kuinka monikulttuurisen ohjausprosessin tulee nuorten kanssa edetä. Ajattelin työkokemukseni opinto-ohjaajana, ohjausharjoitteluiden erilaisissa monikulttuurisissa ympäristössä ja useiden maahanmuuttajaperheiden lasten kanssa työskentelyn valmistaneen minua kevyenä pitämääni leirityöskentelyyn. Asiaa näin jälkeenpäin miettiessä oma naiivius on miltei huvittavaa.
Toisena leiripäivänä olimme tulossa leiriläisten kanssa uimasta ja juttelimme näiden kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Eräs nuorista kertoi kävellessämme ja muista ihmisistä hieman erkaantuessamme olevansa sisaruksilleen kateellinen uimataidon lisäksi suomenkielen nopeasta oppimisesta. Totesin vieraan kielen opiskelun vievän aikaa keneltä tahansa ja olevan varmasti turhauttavaa myös sisaruksille ja ennen kaikkea tämän vanhemmille. Leiriläinen oli hetken hiljaa ja kertoi sitten asuvansa hänet kotimaassaan kadulta löytäneiden ihmisten kanssa, joita oli opetellut kutsumaan perheenjäsenikseen. Tämä yhtäkkinen tieto ja luottamuksen osoitus onnistuivat hämmentämään minut siinä määrin, että sain kysyttyä ainoastaan sen, millaisia nämä hänet pelastaneet ihmiset olivat. Ruokakello soi, asiaan ei enää palattu ja itse jäin miettimään, mitä olisin voinut tehdä tilanteessa toisin.
Leiriviikon aikana vastaavia kokemuksia alkoi tipahdella nuorilta pikkuhiljaa, yleensä tilanteissa, jotka tapahtuivat varsinaisten ohjauskeskusteluiden ulkopuolella. Kuka oli menettänyt molemmat vanhempansa kotimaassaan, kuka kävellyt käsittämättömän kuuloisia matkoja läpi Euroopan, kuka toiminut mitä erikoisemmissa töissä jo ennen viittätoista ikävuotta. Toisaalta yhtä merkittäviltä tuntuivat monille kertomukset siitä, mitä musiikkia kotona oli soitettu häissä tai yhteisen aterian jälkeen ja kuinka äiti, tuo maailmankaikkeuden ilmeisesti ihanin olento, oli pitänyt kuria koko kotikylän lapsille omalla rakastavalla otteellaan. Pieniä ja suuria, tärkeitä paloja omasta olemisen kokonaisuudesta.
Leirin loputtua keskustelimme muiden ohjaajien kanssa siitä, kuinka paradoksaaliselta näille nuorille jotkut suomalaisten tavat voivat tuntua ja miten pienimerkityksisiä tietyt nyanssit esimerkiksi koulutuksen järjestämisessä heille ovat. Huomasin edelleen miettiväni erityisesti tämän erään nuoren miehen tarinaa; missä tämän vanhemmat olivat, miksi hänet oli löydetty kadulta, kuinka hän oli päätynyt Suomeen? Miksi en ollut osannut kysyä ja kohdata tilanteessa paremmin?
Koska edustan koulutususkossani hyvinkin keskivertoa suomalaista, ajattelin jo yhden päivän koulutuskokonaisuuden pystyvän tarjoamaan uusia työkaluja tai muistuttamaan jo opituista ohjauksellisista näkökulmista monikulttuurisessa työssä. Syksyllä siis osallistuin Opetushallituksen Euroguidance –ryhmän järjestämään Monikulttuurisen ohjauksen neliapila –koulutukseen. Päivän keskeisenä sisältönä oli tarjota konkreettisia menetelmiä ja omia ajatuksia haastavaa tutkimustietoa monikulttuurisen ohjauksen tueksi.
Itselleni arvokkaimmaksi sisällöksi muodostui Jyväskylän yliopiston Sauli Puukarin puheenvuoro ohjattavan minuuden laaja-alaisesta kohtaamisesta. Ajatus ”aina ihminen edellä” toteutuisi monikulttuurisessa ohjauksessa kiinnittämällä erityistä huomiota ohjattavan mahdollisuuteen reflektoida omaa elämä- ja kulttuurihistoriaansa. Taustan ja toiminnan näkyväksi tekeminen niin ohjaajalle kuin ohjattavalle itselleenkin antaa henkilölle mahdollisuuden oman tarinan rakentamiseen ja ymmärrykseen siitä, mitkä asiat ovat erityisesti vaikuttaneet siihen, mitä ihminen tänä päivänä on. Väylän oppimiseen ja tätä kautta oman tulevaisuuden aktiiviseen suunnitteluun voi nähdä tapahtuvan keskeisimmin henkilökohtaisen historian hahmottamisen avulla.
Muiden puheenvuorojen aikana mietin, kuinka usein arkisissa ohjaustilanteissa ne merkittävimmät kysymykset jäävätkään kysymättä. Annammeko erityisesti monikulttuurisesta taustasta tulevien nuorten kokemusmaailmalle tarpeeksi tilaa ohjauskeskusteluissa ja autammeko heitä rakentamaan omasta henkilöhistoriastaan, ylä- ja alamäkineen, ehyen ja ymmärrettävän kokonaisuuden? Leiriympäristössä, joka on tilana kiireetön ja vertaisista voimaa ammentava, tarjoumia tällaiselle keskustelulle voi tulla lyhyen aikavälin sisällä useita. Koulumaailmassa kohtaavaan keskusteluun pääseminen voi vaatia enemmän niin aikaa kuin panostustakin, mutta mahdotonta keskusteluyhteyden synnyttäminen ei varmastikaan ole.
Joulukuussa tapasin kesän leirille osallistuneet nuoret uudestaan. Viikonlopun kestävä jälkitapaaminen seesteisessä Helsingin Kallvikinniemessä oli jälleen täynnä tarinoita menneestä, keskustelua koulutuksesta ja tulevaisuudesta sekä näkyväksi tulleista uusista mahdollisuuksista. Lisäksi sain mahdollisuuden toiseen kohtaamiseen minua askarruttamaan jääneen nuoren kanssa. Tällä kertaa pyysin häntä kertomaan minulle tarinansa, jos hän vain itse sen haluaisi tehdä. Yllätyin nuoren puhjetessa hymyyn kysymykseni kuultuaan. Kuvaus pakomatkasta, pakolaisleiristä ja lopulta päätymisestä Suomeen muodostuivat merkittävyydestään huolimatta tässä keskustelussa sivupoluksi viime kesänä jatkoa saaneessa kertomuksessa.
Pian leirin jälkeen nuori oli kuullut tuttavaltaan henkilöstä, jolla mahdollisesti olisi tietoa tämän kaksitoista vuotta sitten yöllisessä hyökkäyksessä kadonneista vanhemmista. Lukuisten viestien, puheluiden ja kontaktien kautta oli selvinnyt, että hänen vanhempansa olivat kaikkia todennäköisyyksiä vastaan hengissä ja asuivat tällä hetkellä pakolaisleirillä kotimaassaan. Katsoimme yhdessä Skype-keskustelusta otettua kuvaa nuoren isästä sekä Google-kuvahaun tuloksia kyseisestä pakolaisleiristä. Merkityksellistä ei ollut kulunut aika tai kaikki matkan aikana koettu, vaan nuoren ja tämän isän kasvonpiirteiden huomattava samanlaisuus sekä kuvahaun kautta löytynyt kollaasi asuista, joita naiset tämän äiti mukaan lukien kotimaassa käyttivät.
Kuunnellessani nuoren polveilevaa kerrontaa ymmärsin, ettei keskustelussa ollut kyse täydellisen ehjän henkilöhistorian rakentamisesta tai edes ohjauksesta sen tyypillisessä länsimaisessa merkityksessä. Suurimmaksi haasteeksi kaikissa ympäristöissä muodostuu lopulta se, miten uskallamme kysyä ja olla varomatta liikaa pyrkimyksessämme kunnioittaa kriisin läpikäynyttä ihmistä. Kyetessämme menemään hieman pintaa syvemmälle, sinnekin mikä ensi alkuun voi pelottaa ja tuntua itsestä liian vaikealta, pystymme tarjoamaan tilan tarinalle sellaisena kuin se siinä hetkessä näyttäytyy. Merkityksellisyyttä ja omien polkujen löytymistä voi syntyä ainoastaan siellä, missä on uskallusta kohdata toinen ihminen.
Kohtaamisten täyteistä vuotta toivottaen,
Maria
maria.jauhiainen@ohjausote.fi